Sweet Fanny Adams

Sweet Fanny Adams Sweet
Studioalbumin tiedot
Studio	Audio International Studios ja Advision Studios, Lontoo[1]
Julkaistu	26. huhtikuuta 1974
Formaatti	LP, MC, 8-raita, CD
Tuottaja(t)	Phil Wainman
Tyylilaji	hard rock, glam rock, heavy metal
Kesto	42.44
Levy-yhtiö	RCA Records
Muut kannet
takakansi
Listasijoitukset
Britannian albumilista: 27.
Sweetin muut studioalbumit
Funny How Sweet Co-Co Can Be 1971	Sweet Fanny Adams 1974	Desolation Boulevard 1974
Singlet albumilta Sweet Fanny Adams
”Peppermint Twist” Julkaistu: 1974

Sweet Fanny Adams on brittiläisen Sweet-yhtyeen huhtikuussa 1974 julkaistu toinen studioalbumi.

Levyn musiikki on pääasiassa hard rockia, sillä Sweet halusi eroon purukumipopyhtyeen maineestaan. Lauluntekijäkaksikko Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin tekemillä kappaleilla suosioon noussut Sweet pyrki myös aiempaa suurempaan omavaraisuuteen, ja valtaosa albumin materiaalista onkin yhtyeen jäsenten itse säveltämää.

Sweet Fanny Adams nousi Britannian albumilistan sijalle 27 ja on siellä Sweetin ainoa 40 myydyimmän joukkoon yltänyt studioalbumi. Siitä myönnettiin myös kultalevy. Tanskassa albumista tuli listaykkönen, ja kärkikymmenikköön Sweet Fanny Adams pääsi lisäksi Saksan liittotasavallassa, Ruotsissa, Suomessa ja Itävallassa.

Albumilta ei julkaistu Euroopassa lainkaan singlejä. Sen sijaan Australiassa ja Japanissa ilmestyi ”Peppermint Twist”, joka ylsi Australiassa listan neljänneksi.

Sweet oli vuoteen 1974 tultaessa suosionsa huipulla.^[2] Se oli julkaissut vuodesta 1971 eteenpäin 11 peräkkäistä Britannian singlelistalle noussutta kappaletta,^[3] ja samoihin aikoihin yhtyeen maailmanlaajuinen äänitemyynti ylitti 15 miljoonan kappaleen rajan.^[2]

Yhtyeen varhaiset hittisinglet olivat edustaneet tyylillisesti purukumipoppia, ja ne kaikki olivat lauluntekijätiimin Nicky Chinn–Mike Chapman säveltämiä, eikä yhtye aluksi edes soittanut niillä itse. Singlejen B-puolella julkaistiin kuitenkin aina Sweetin itse kirjoittama ja soittama kappale. Ne olivat yleensä musiikillisesti varsinaista A-puolta raskaampia, mihin suuntaan yhtye halusi viedä musiikkiaan etenkin heavyrockista pitäneen kitaristi Andy Scottin johtamana. Vuonna 1973 myös A-puolet alkoivat muuttua tyylillisesti kohti raskasta rockia. Sweet oli saanut enemmän ohjia omiin käsiinsä ja pyrki nyt luomaan uskottavuutta hard rock -yhtyeenä. Se alkoi kapinoida myös teiniyhtyeeksi lokeroimistaan vastaan ja kehitti itselleen pitkäaikaisen tunnuslauseen ”Us against the world” (suom. Me vastaan muu maailma), mikä näkyi esimerkiksi uhmakkaana käytöksenä toimittajia kohtaan.^[4]

Andy Scott kuvasi vuoden 1974 alussa tulevaa levyä käännekohdaksi yhtyeen uralla.^[5]

»Haluamme tarjota lasten rahoille vastinetta. Haluamme jatkaa singlejen tekemistä, ja me jatkamme singlejen tekemistä. Yleisöä eikä Sweetiä varten. Olemme aina halunneet julkaista albumin, jolla on albumimateriaalia. Ei pelkkää singlealbumia.»
(Andy Scott, Sweetin kitaristi^[5])

Uuden albumin tekeminen aloitettiin jo vuoden 1973 kesällä, mutta valmistumista viivytti muun muassa laulusolisti Brian Connollyn pahoinpitely talvella 1974. Hän sai potkimisesta vammoja kurkkuunsa, joutui sairaalaan ja menetti äänensä.^[2] Samalla peruttiin yhtyeen Britannian-kiertue, yksittäisiä konsertteja Pohjois-Amerikassa sekä esiintyminen The Who -yhtyeen lämmittelijänä Charltonin jalkapallostadionilla.^[6] Tapahtuneen vuoksi Sweet kävi lähellä hajoamista. Yhtyeen muut jäsenet lopulta jatkoivat albumin tekemistä, kun selvisi, että Connolly voisi saada äänensä takaisin.^[7] Lääkärin antamien ruiskeiden avulla Connolly pystyi laulamaan lyhyitä aikoja kerrallaan. Joidenkin kappaleiden sävellajeihin hän ei kuitenkaan enää yltänyt,^[6] joten ne lauloivat Andy Scott ja basisti Steve Priest.^[8] Priest kertoi myöhemmin, että sävellajit olivat liian korkeita hänellekin, jolloin hän turvautui nauhanopeuksien säätelyyn.^[9] Nauhoitusten päätteeksi Connollyn ääni petti entistä pahemmin, ja hän joutui uudelleen sairaalahoitoon.^[10]

Albumin työnimi oli ”We’re revolting” (suom. Me kapinoimme). Yhtye halusi karistaa sitä leimanneen purukumipopyhtyeen maineen. Se pyrki myös ottamaan välimatkaa Chinniin ja Chapmaniin ja tulemaan musiikillisesti omavaraisemmaksi kirjoittamalla innokkaasti omia kappaleitaan.^[11] Niiden soittimet äänitettiin kauan ennen kuin sanoitukset ja joskus jopa melodiat olivat valmiit.^[12] Äänityksiä tehtiin muun muassa Advision Studiosissa, joka oli Lontoon kalleimpia äänitysstudioita. Avustajiin lukeutui Hugh Padgham, joka saavutti myöhemmin mainetta työskentelemällä muun muassa Paul McCartneyn, David Bowien, The Policen ja Genesiksen kanssa.^[2] Yhteistyö tuottaja Phil Wainmanin kanssa päättyi tähän albumiin. Sweet viimeisteli albumin pitkälti yksin, koska Wainman matkusti Chinnin ja Chapmanin kanssa vierailulle Yhdysvaltoihin.^[11] Brian Connollyn mukaan yhtye ei ollut täysin tyytyväinen levyn lopulliseen ilmeeseen.^[13]

Albumin nimeksi piti tulla Sweet F. A., joka oli lyhenne lauseesta Sweet Fuck All. Levy-yhtiö kielsi sen, mutta kompromissina yhtye sai käyttää sitä kappaleen nimessä. Albumin lopulliseksi nimeksi tuli Sweet Fanny Adams, joka on vanha englantilainen sanonta.^[7] Sanonta kytkeytyy vuonna 1867 tapahtuneeseen Fanny Adams -nimisen tytön murhaan.^[14] Sweet Fanny Adams tai pelkkä Fanny Adams tarkoittaa ”ei yhtään mitään” ja on kiertoilmaus lauseelle ”Fuck all”. Siitä käytetään myös lyhennettyä muotoa ”F. A.”.^[15]

Sweetin jäsenten itse suunnittelema itseironinen kansikuva peilaa glam rock -sankareiden ja oikuttelevien tähtien yhtäläisyyttä. Idean toteutti Bob Norrington, ja valokuvat ottivat Barry Levine ja Mike Hill.^[11] Takakannessa ovat kappalelista, levyn tekemiseen liittyvät tiedot sekä yksilökuvat yhtyeen jäsenistä.^[1]

Albumin musiikki on lähes pelkästään hard rockia.^[8] Rate Your Music -sivustolla levyn tyylilajeiksi luetellaan myös glam rock ja heavy metal.^[16] Musiikkitoimittaja David Cavanaghin mukaan Sweet Fanny Adams on pohjimmiltaan 1970-luvun puolivälin brittiläinen ”farkkua ja nahkaa” -hard rock -albumi.^[17]

Albumin ensimmäinen kappale on Andy Scottin kirjoittama ”Set Me Free”, jota ilmestyessään verrattiin Uriah Heepiin. Kappaleen melodia muistuttaa Deep Purplen kappaletta ”Flight of the Rat”, koska se pyöri solisti Brian Connollyn päässä. Levyn toinen kappale on yhtyeen yhdessä tekemä ja astetta kevyempi ”Heartbreak Today”. Rumpali Mick Tucker kertoi sen olevan rytmitykseltään hyvin The Yardbirds -vaikutteinen. Kappaleen lopussa on erillinen, alle minuutin mittainen jammailu. ”Heartbreak Today” syntyi pitkälti Andy Scottin kotistudiossa. ”No You Don’t” -kappaleessa Sweet teki ainoan kerran urallaan sävellysyhteistyötä Chinnin ja Chapmanin kanssa.^[8] Musiikkitoimittaja Donald A. Guarisco vertaa kappaletta Queen-yhtyeen musiikkiin.^[18] ”Rebel Rouser” on rokkaava kappale.^[11] Sen nimi on peräisin Duane Eddyn samannimisestä kappaleesta ja riffi Eddie Cochranin levytyksestä ”Somethin’ Else”.^[3] A-puolen päättää versio Joey Dee and the Starlitersin levytyksestä ”Peppermint Twist”, joka keventää raskassointista levyä.^[11] Kappale levytettiin, kun albumille jäi tilaa muutaman minuutin verran.^[6]

B-puolen aloittaa albumin nimikappale ”Sweet F.A.”. Instrumentaalivoittoinen kappale on pohjimmiltaan hard rockia sekä moniosaisena albumin lauluista progressiivisin. ”Restless” edustaa musiikillisesti albumin peruslinjaa, ja sen laulaa Steve Priest. Se on merkitty yhtyeen yhdessä tekemäksi, mutta joidenkin tietojen mukaan kappaleen tosiasialliset kirjoittajat ovat Connolly ja Priest. Andy Scottin kirjoittama ja laulama ”In to the Night” liikkuu avauskappaleen ”Set Me Free” linjoilla. Albumin viimeinen raita on Chinnin ja Chapmanin säveltämä perusrock ”AC-DC”.^[11] Kappale kertoo miehen turhautumisesta hyvin suosittuun biseksuaaliin tyttöystäväänsä: ”AC-DC, she got some other woman as well as me”.^[3] AC/DC on aikoinaan biseksuaalia tarkoittanut slangisana.^[19]

Chinn ja Chapman tarjosivat Sweetille myös kappaletta ”The Kid’s Gone Mad”, jonka se kuitenkin hylkäsi. Kappale kertoi siittimensä menettäneestä miehestä, eikä Connolly halunnut laulaa sitä.^[12]

RCA Records julkaisi Sweet Fanny Adamsin 26. huhtikuuta 1974.^[20] Se nousi Britannian albumilistan sijalle 27 ja on yhtyeen ainoa kyseisen listan 40 myydyimmän joukkoon noussut studioalbumi.^[21] Alhainen sijoitus oli silti yhtyeelle iso pettymys.^[22] Tanskassa albumista tuli listaykkönen viikon ajaksi.^[23] Kymmenen kärkeen Sweet Fanny Adams nousi myös Saksan liittotasavallassa,^[24] Suomessa,^[25] Ruotsissa^[26] ja Itävallassa.^[27] Britanniassa albumista myönnettiin helmikuussa 1975 kultalevy 100 000 kappaleen myynnin johdosta.^[28]

Albumi ilmestyi alun perin vinyylilevynä, C-kasettina ja 8-raitana. Saksassa julkaistiin lisäksi vinyylipainos, jossa on erilainen kansikuva.^[16] BMG julkaisi vuonna 1999 CD-version, jossa on bonuskappaleina singlejen B-puolet ”Burn on the Flame” ja ”Own Up, Take a Look at Yourself”.^[11] Bonuskappaleita sisältyy myös vuoden 2005 CD-painokseen ja vuoden 2017 CD- ja vinyylipainoksiin.^[16]

Albumia ei julkaistu Yhdysvalloissa.^[3] Kappaleet ”Set Me Free”, ”No You Don’t”, ”Sweet F.A.”, ”In to the Night” ja ”AC-DC” ilmestyivät siellä kuitenkin seuraavan Desolation Boulevard -levyn Amerikan-painoksella.^[29]

Albumilta ei julkaistu Euroopassa singlejä.^[11] RCA olisi tosin halunnut julkaista sellaisena kappaleen ”Heartbreak Today”, mutta Sweet ei nähnyt siinä riittävästi kaupallista potentiaalia. Single-ehdokkaita olivat myös ”AC-DC” ja ”Rebel Rouser”,^[12] mutta niidenkään julkaisu ei toteutunut.^[11] Australiassa ja Japanissa ilmestyi kuitenkin ”Peppermint Twist”, joka nousi Australiassa listan neljänneksi^[30], ja ”Rebel Rouser” oli sen B-puoli.^[11][31]

Kriitikoiden vastaanotto
Arvostelupisteet
Julkaisu	Pisteet
Allmusic[18]
Classic Rock[32]

Brittiläiset kriitikot ottivat albumin vastaan kohtuullisen myönteisesti. Disc ylisti albumia ja etenkin sen ”hämmästyttävän vakuuttavia taustaharmonioita” ja mielestään lähes virheetöntä tuotantoa. Sounds sen sijaan harmitteli, kuinka levystä paistaa läpi kiire. Lehden mukaan muutama uudelleenmiksaus ja päällekkäisäänitys olisi parantanut lopputulosta. Rolling Stone uskoi, että mikäli The Yardbirds -yhtye olisi edelleen toiminnassa ja jatkaisi perinteisellä tyylillään, se kuulostaisi nykyisin Sweetiltä. Lehti vertasi myös Andy Scottin kitaransoittoa Yardbirds-kitaristi Jeff Beckiin. Vähiten vaikuttunut oli New Musical Express -lehden Nick Kent.^[10] Hänen mukaansa jotkin kappaleet melkein toimivat, kuten ”laimennettua Deep Purplea” edustavat ”Set Me Free”, ”Heartbreak Today” ja ”Restless”. Kent kirjoitti, että Sweetin tapauksessa levy olisi voinut olla paljon huonompikin ja oli sitä mieltä, että yhtyeen kannattaa jatkossakin keskittyä albumikokonaisuuksien sijaan pelkkiin singleihin.^[33] Record Mirror niin ikään vertasi levyn musiikkia Deep Purpleen sekä Queeniin.^[10]

Uudemmista arvosteluista Allmusicin Donald A. Guarisco kirjoittaa, että Sweet Fanny Adams käy esimerkkinä Sweetin 1970-luvun puolivälin vahvoista albumeista, joilla on yllättävän rankkaa hard rockia. Guarisco kehuu ”Sweet F.A.” -kappaletta ”heavy metal -mestariteokseksi”, mutta toisaalta ”Peppermint Twist” ei hänen mielestään sovi muuten hard rock -tyyliselle albumille. Kokonaisuutena hän pitää Sweet Fanny Adamsia kuitenkin vankkana levynä, jolla on tiukkoja esityksiä ja tulikuumia riffejä. Hän antaa albumin arvosanaksi 3,5 viidestä mahdollisesta.^[18]

Classic Rock -lehden arvostelussa vuonna 2020 albumi sai neljä tähteä. Artikkelissa sanotaan Sweetin ison tyylinmuutoksen purukumipopista raskaaseen musiikkiin jollain tavalla toimineen. Lehdessä todetaan levyllä kuultavien hard rock -riffien, jytisevien rumpujen ja aggressiivisten sanoitusten olleen kaukana yhtyeen aiemmista hittisingleistä, kuten ”Little Willy”. Lehti arveleekin albumin olleen Sweetin teini-ihailijoille valtava yllätys.^[32]

Sweetin fanit ovat useaan otteeseen äänestäneet Sweet Fanny Adamsin yhtyeen parhaaksi albumiksi.^[8]

Albumin kappaleista on tehty myöhemmin cover-versioita. Pat Benatar julkaisi oman versionsa ”No You Don’t” -kappaleesta vuonna 1979 esikoisalbumillaan In the Heat of the Night. Levytyksiä ovat tehneet myös Joan Jett^[3] ja Vince Neil (”AC-DC”)^[34] sekä Saxon ja Heathen (”Set Me Free”).^[32] Beastie Boys sämpläsi kappaleen ”Into the Night” rumpurytmiä levytyksessään ”B-Boy Bouillabaisse” (1989).^[18][35]

Sweetin myöhempi kokoonpano julkaisi vuonna 2012 livealbumin Sweet Fanny Adams Revisited. Sillä on uusia versioita albumin kappaleista, joskin siltä puuttuvat ”Rebel Rouser” ja ”Peppermint Twist”, ja tilalla ovat alkuperäislevylle kuulumattomat ”The Six Teens” ”Fox on the Run” ja ”The Ballroom Blitz”. Andy Scott on ainoa alkuperäisellä albumilla soittanut muusikko.^[36]

10. Burn on the Flame – 3.37 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)
11. Own Up, Take a Look at Yourself – 3.58 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)^[38]

10. Blockbuster – 3.12 (säv. Chinn, Chapman)
11. Need a Lot of Lovin’ – 3.00 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)
12. Hell Raiser – 3.36 (säv. Chinn, Chapman)
13. Burning – 4.04 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)
14. The Ballroom Blitz – 3.56 (säv. Chinn, Chapman)
15. Rock ’n’ Roll Disgrace – 3.50 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)^[39]

10. In to the Night (demo)
11. Set Me Free (demo)
12. Rebel Rouser (Steve Priestin laulama versio)^[40]

6. Teenage Rampage – 3.32 (säv. Chinn, Chapman)
11. Own Up, Take a Look at Yourself – 3.23 (säv. Connolly, Priest, Scott, Tucker)^[41]

• Thompson, Dave: Blockbuster! The True Story of The Sweet. Cherry Red Books, 2010. ISBN 9781901447910
• Väistö, Keijo & Perttunen, Jukka: The Sweet – Purkkaa, jytää, glamouria ja hysteriaa. Tampere: Pop-lehti, 2003. ISBN 952-99007-1-6

• Sweet Fanny Adams Discogsissa. (englanniksi)